Kuolema – pelätty, sallittu, kaivattu
Jaakko Ojanne
Allekirjoittanut on eutanasiayhdistys
Exituksen puheenjohtajana enemmän tai vähemmän joutunut perehtymään ja puhumaan
asioista, jotka kietoutuvat nimenomaan kuoleman problematiikkaan. Tässä
pohdiskelussa kuitenkin vähemmälle jää keskustelu itse kuoleman olemuksesta ja
sen vaikutuksesta kulttuuriimme. Se on puute ja oikeastaan jopa vahinko, sillä
juuri kulttuurimme kauttahan me peilaamme suhtautumistamme siihen, miten
pelätty, sallittu tai jopa toivottu itse kuolema voi meille olla.
Syyskuun 30. päivä 2009 olin kutsuttuna
puhujana Helsingin seudun Duodecim-seuralle. Minulla oli ainutlaatuinen
tilaisuus esittää kuolemaan liittyvää pohdintaa noin 70-henkiselle
lääkäriyleisölle. Tätä tilaisuutta varten kokosin seuraavan yhteenvedon
erilaisesta kirjallisuudesta. Sillä kokosin teemaa, josta varsinainen puhe
alkoi syntyä ja ottaa aiheitaan.
Kappaleesta ”On helpompaa siteerata muita”
alkaen teksti on samaa, jota lääkäriseurassa kuunneltiin. Koska puheaika oli
rajoitettu puoleen tuntiin ja aiheena ”suuri tuntematon”, oli kirjallisuuteen
keskittyvä osuus pakko jättää siitä yhteydestä pois. Toivon kuitenkin, että
voisin tällä kertaa auttaa lukijoita pohtimaan kuolemaa ja elämän rajallisuuden
teemaa laajemmin kuin tavallisesti. Kirjallisuuden piiristä noukitut osuudet
saattavat innostaa jokaista henkilökohtaisesti tutustumaan mainittuihin
lähteisiin tarkemminkin.
Häkellyttävä kuolema
Kuoleman ollessa aiheena
poikkeuksellisen moniulotteinen ja häkellyttävä, olen katsonut olevan
paikallaan pohjustaa puhettani käymällä läpi eräänlaisen läpileikkauksen siitä,
millä tavoin historiassamme kuolemaa on erilaisissa yhteyksissä ritualisoitu
tai käsitelty. Ymmärrettävistä syistä valitsemani esimerkit ovat vain hyvin
suppea otanta siitä maailmanlaajuisesta kuoleman käsittelykulttuurista, joka
erilaisten yhteisöjen ja kulttuurien piiriin liittyy. Olen pitäytynyt pitkälti
eurooppalaisissa ja suomalaisissa esimerkeissä.
Olen poiminut esimerkit niistä
tilanteista, joissa kuolema on joko kohdannut tai kohtaamassa henkilöä.
Esimerkit liittyvät pyhän istuimen kirkkoruhtinaan, paavin kuolemaan, maallisen
ruhtinaan siirtymiseen ajasta ikuisuuteen, teloitettavan rohkaisuun ajasta
ikuisuuteen Agricolan käsikirjan mukaan ja kuoleman glorifiointiin isänmaan
edestä. Sitten siirrymme esimerkeissä menneiden aikojen vakuutusyhtiöiden
valistukseen sekä kaunokirjalliseen ja lyyriseen kuoleman esittämiseen.
Kaikki esimerkkitapauksemme –
erilaisuuksistaan huolimatta – pyrkivät tekemään käsittämättömän jollakin
tavalla käsitettäväksi. Niiden taustalla on pyrkimys löytää syytä siihen, mille
emme osaa antaa varsinaista syytä ja ne koettavat tehdä hallittavaksi sen, mikä
ei ole hallittavissa. Ja kuitenkin, juuri näiden rituaalien, selitysten ja
rationaalisten ja lyyristen kertomusten myötä saamme kuin saammekin elämän
kaaokseen taas ehkä hiukan suuntaa antavaa luotsausta.
Paavillinen kuolema
Dosentti Eero Kuparisen toimittama teos
”Kun aika loppuu – kuolema historiassa” on erinomainen rautaisannos
kuoleman teemasta kautta aikojen. Siitä löytyvät seuraavat pyhää istuinta ja
maallista ruhtinaskuolemaa käsittelevät otteet.
Paavin kuolema koskettaa huomattavaa
osaa kristillistä maailmaa. Muutoinkin rituaaleista rikas kirkko noudattaa
erikoista rituaaliaan myös todentaessaan Kristuksen maanpäällisen sijaisen
siirtyessä ajasta ikuisuuteen. Neljän paavin kamariherrana toiminut,
ruotsalaissyntyinen Claes Lagergren kuvasi paavin kuolemaa seurannutta
tapahtumaa sarkastisella äänilajilla.
Paavi on siis kuollut ja Pyhän Rooman
Kirkon marsalkka ja konklaavin vartija saapuu asianmukaisessa, arvokkaassa
asussaan paavin kuolinvuoteen äärelle.
”Hän poistaa ruumiin kasvoja peittävän
liinan ja kutsuu tätä kolmasti ristimänimellä iskien samanaikaisesti
paavivainajaa otsaan hopeisella vasaralla.”
Vainajan pysyessä mykkänä marsalkka
kuuluttaa: ”Paavi on totisesti kuollut”.
Kirkollisen suurmiehen kuolemassa on
siis edelleen läsnä suhtautuminen taivaalliseen mandaattiin, jota sen
mukaisesti kunnioitetaan. Läsnä on kuitenkin selkeä viittaus maaliseen. Se on
kuolleen kutsuminen nimenomaan hänen kasteessa saamallaan ristimänimellä eikä
suinkaan paavillisella hallitsijanimellä.
Kuninkaallinen kuolema
Samassa teoksessa löytyy selostus
huhtikuun 1. päivänä 1989 haudan lepoon saatetun Itävallan viimeisen keisarinna
Zitan hautajaisista. Tämä 97-vuotiaana edesmennyt majesteetti-keisarinna
saatettiin hautaan ikivanhoin rituaalein, joissa korostuu kaiken maallisen
arvon, loiston ja koristelun katoaminen kuoleman, tuon kaiken lahjomattoman
tasaajan edessä.
Ruumissaatto pysähtyi Wienin
keskustassa sijaitsevan kuninkaallisen hautakammion pronssiselle portille.
Tällöin seremoniamestari iski sauvallaan oveen kolmasti ja portinvartija kysyy:
”Ken vaatii päästä sisään?”
Seremoniamestari vastaa:
”Zita, Itävallan keisarinna, Unkarin kruunattu
kuningatar, Böömin, Dalmatian, Kroatian, Slovenian, Galitsian, Lodomerian,
Illyrian ja Jerusalemin kuningatar; Itävallan arkkiherttuatar, Toskanan ja
Krakovan Suurherttuatar; Lothringenin, Barin, Saltzburgin, Steyrin, Kärntenin,
Krainan ja Bukovinan Herttuatar, Trsanssilvanian Suuriruhtinatar, Määrin
Rajakreivitär; Ylä- ja Ala-Sleesian, Modenan, Piacenzan, Guastallan,
Auschwitzin, Zatorin, Teschenin, Friulin, Ragusan ja Zaran Herttuatar;
Habsburgin, Tirolin, Kyburgin, Gorizian ja Gradiskan Ruhtinaallinen Kreivitär;
Trenton ja Brixenin Ruhtinatar, Ylä- ja Ala-Lausitzin sekä Istrian
Rajakreivitär, Hohenmesin, Feldkirchin, Bregenzin ja Sonnenbergin Kreivitär;
Triesten, Cattaron ja Windiläisten maiden Herttuatar; Serbian Suurvoivoditar;
Espanjan Infanta; Portugalin ja Parman Prinsessa.”
Portinvartija vastaa:
”En tunne häntä!”
Kaiken tuon mahtavan nimitysten ja
arvonimien kavalkadin jälkeen tyly vastaus. En tunne häntä. Periksi ei
kuitenkaan anneta. Seremoniamestari kolkuttaa uudelleen ja portinvartija kysyy
taas, että kuka pyrkii sisään. Seremoniamestari vastaa, mutta huomattavasti
lyhyemmän kaavan mukaan:
”Zita, Hänen Majesteettinsa –
Keisarinna ja Kuningatar.”
Taaskin portinvartija on tyly:
”Me emme tunne häntä.”
Kolmannella kerralla kolmasti
pronssista ovea kolkuttanut seremoniamestari vastaa perin nöyrästi vartijan
kysymykseen sisälle pyrkivän henkilöllisyydestä:
”Zita, eräs kuolevainen ja syntinen
ihminen.”
Ja vartija vastaa:
”Tulkoon hän sisälle.”
Tällä edellä kuvatulla
hautajaisrituaalilla, joka tapahtui 20 vuotta sitten oli varmasti suuren
yleisön silmissä toisenlainenkin merkitys. Hautaan saatettiin koko joukko mennyttä
maailmaa, historiallisia arvoja ja menneen maailman loistoa. Kaikki on niin
kuolevaista, myös mennyt maailma.
Kuolema maan edestä
Tuo mennyt maailma ja sen uskonnolliset
ja maalliset järjestelmänsä pysyvät kuitenkin pääsääntöisesti pidempään hengissä
kuin niiden jäsenet. Tuoreimpia poikkeuksia lienevät tuhatvuotiseksikin
aikanaan mainostettu Kolmas Valtakunta, joka kesti 12 vuotta sekä työläisten
oletettuna paratiisina toiminut ”Suuri ja mahtava Neuvostoliitto”, jonka oli
luonut kansojen yhteinen tahto. Sekin raukesi maan ollessa vasta 74-vuotias.
Molempien valtiojärjestelmien edestä
juoksutettiin kuitenkin verta enemmän kuin monen muun, joten kuolemaa oli
varmastikin pakko glorifioida samaan tapaan kuin olivat tehneet kautta
historian ”pikkuporvarillisetkin” yhteiskuntajärjestelmät. Kuolema kruunun,
kodin, isänmaan, kirkon ja ties minkä puolesta on aina ollut välttämätöntä
tehdä kansalaiskasvatuksella hyveeksi, jotta parhaassa taistelukunnossa oleva
väki on saatu tarvittaessa uhraamaan henkensä jonkin elämää suuremman edestä.
Kreikassa 600-luvulla ennen
ajanlaskumme alkua – tai Kristuksen syntymää kuten ennen sanottiin – eli
runoilija Tyrtaios. Hän riimitteli komean, meilläkin niin tutun ”Ateenalaisten
laulun”. Meikäläiseen muotoonsa runon käänsi Eino Leino, joka käytti
pohjana ruotsalaisen mestarirunoilija Viktor Rydbergin runoa. Sävelasuun runo
taittui 1899 – samana vuonna kun Finlandia-hymni esitettiin ensi kertaa Svenska
Teaterin salissa – kansallissäveltäjämme Jean Sibeliuksen toimesta.
”Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä
sa urhona kaadut,
taistellen puolesta maas, puolesta
heimosikin.
Hehkuvin mielin puoltaan nouse
syntymämaatas!
Riemuiten, lastesi vuoks, uhriksi
henkesi suo.
Eespäin voittaen siis, te sankarit
vahvat ja nuoret;
väistymys mielestä pois, pelvosta
tunnetta ei!”
Lieneekö korni vertaus, mutta vaikka
suurin paatoksellisuus on maanpuolustuksesta jäänyt pois, luki varusmiehen ”Taistelijan
opas 1980”-kirjassa – ainakin vielä tuolloin – : ”Pelkoa tuntee myös
paras taistelija. Pelkoon kuitenkin tottuu ja sitä pystyy myös hallitsemaan.
Hyvän taistelijan yhtenä tärkeänä piirteenä on nimenomaan pelon hallitseminen
ja taistelutehtävien suorittaminen psyykkisestä paineesta huolimatta.”
Kuolema on siis kohdattavissa, jos
sille löytyy riittävän suuri ja merkittävä syy. Jos kuolema tuntuu pahalta, on
tehtävän suorittamatta jättämisen tunnuttava vielä pahemmalta.
Kuolema lain mukaan
Oma kohtaamisen rituaalimallinsa on
ollut – jossakin päin maailmaa on edelleenkin – niissä tapauksissa, kun järjestäytynyt
yhteiskunta on pyrkinyt suojautumaan lain rikkojilta tarjoamalla heille
kuolemaa.
Menneiden aikakausien
rangaistuskäytäntö on ollut paikoin suorastaan väkivallalla mässäämistä, joskin
kivuliaalla kuolemalla on haluttu uskoa olevan puhdistava vaikutuksensa
syntiseen sieluun. Kun Raamatun pyhien käskyjenkin mukaan oli tappaminen
kielletty, muodostui kuoleman annostelemisesta järjestäytyneessä yhteisössä
ongelmallinen tabu. Niinpä oli tärkeää suojella tabun rikkomisesta itseään
yhteisöä. Kuolemalla ei saanut siis iloita eikä toimia moitittavasti, vaikka
itse teloitus olisikin tapahtunut nykyisen katsantokantamme mukaan kuvottavan
julmasti.
Turkulainen historian tutkija ja
keskiajan pyöveleistä väitöskirjan tehneen Hannele Klemettilän kirjassa ”Keskiajan
pyövelit” kuvataan tätä kuoleman kulttuuria värikkäästi ja asiantuntevasti.
Itse asiassa kuolemantuomioista ja kiduttamisesta ja sen instrumenteista on
tarjolla kirjallisuutta ja kuvitusta hyvinkin runsaasti. Ei voi välttyä
ajattelemasta edesmenneen piirtäjälegenda Kari Suomalaisen kertomusta, jonka
mukaan William Shakespeare joutui kirjoittamaan väkivaltaviihdettä
näytelmiinsä, jotta voisi kilpailla teattereineen lähiseudulla sijaitsevan
teloituspaikan kanssa. Niinpä hänen näytelmänsä ”Titus Andronicus” sai
jo omana aikanaan huomiota poikkeuksellisen väkivaltaisuutensa vuoksi. Ja
huomatkaa, elettiin aikaa ennen Tarantinoa.
Kuoleman makaaberit muodot siis samalla
kiihottavat ja samalla pelottavat. Virallinen yhteiskunta ja kirkko ovat
huolellisesti laatineet rituaalinsa niin, että kuolemantuomio ei vaikuttaisi
kostolta tai harkitulta julmuudelta. Mikael Agricolan käsikirjassa vuodelta
1549 on kokonaan oma lukunsa, jossa on papistolle ohjetta ja valmista sanaa,
kun on lohdutettava mestattavaa. Otsikko kuuluu:
”Quonga ne wscosa wahuistetan ia
lohutetan / iotca mestatan / leicatan eli hirteten”.
”Ensinmacta pappi menne fangin tyce /
ia telle taualla hende loutta.
Racas welien / Ettes nyt fangittu ia
kijniniotettu olet sinun pahatecos teden / nin kijte ia cunnioita iumala caicen
osan edest / ia ele epele ette teme ombi tapactanut ilman henen tahdotans,
sille ettei kengen olisi tainut kättens sinun satutta / ellei iumala site olisi
sallinut. Ia sine olet sis nyt Iumalan fangi / ia ei inhimisten. Sille ette
Iumalan käsis ombi caici walda / seke taiuas ette maan päle. Nin ettei yxiken
warpunen (quin Christus itze sano) ioca otetan puolella ropola / eike yxicen
lecti lange maan päle / iollei hene tactons olisi. (...) Nin ele nytt sis epele
ette iumala quitengin ombi sinulle yxi lauoias ia armolline ise / ia souittapi
caici asiat sinun parhaxes.”
Näin koosti kirkonmies, kielimies ja hallintomies
Agricola selityksen sille juridiselle käytännölle, jonka mukaan yhteisö tuohon
aikaan saattoi teloittaa lakiensa rikkojia. Perusajatus oli saada sekä yhteisö
että teloitettava hyväksymään kuolema myös yhteiskunnan toimesta tapahtuvana
jollakin tavalla korkeampaa päämäärää palvelevana asiana, johon oli turvallista
alistua.
Kuolema tuo tuoton
Aikojen kehittyminen on onneksi
vähentänyt valtion taholta tapahtuvaa kuoleman tarjoilua, mutta asettanut
arkisen elämän järjestämiselle yhä enemmän taloudellisia haasteita. Ennen
nykyisen kaltaista sosiaaliturvajärjestelmää kansalaisten vanhuuden tai elämän
katastrofien seurauksena tapahtunut elämisen turvaaminen lepäsi pitkälti oman
huolellisuuden ja taloudellisen ajattelun varassa. Vakuutusyhtiöt olivat ymmärrettävistä
syistä havainneet oivallisen tavan hyödyntää elämän ja kuoleman kysymyksiä.
Suoraviivainen viittaaminen kuolemaan oli tavanomaista, jopa ilmeisen suotavaa.
Vuonna 1916 julkaisi vakuutusyhtiö Kaleva vihkosen nimeltään ”Kuolemantapauksia”.
Vihkosen – 16. yhtiön julkaisemista laatuansa -
kannessa marssii mustakaapuinen luurankomies viikate tukevasti käsissään
hautausmaalla. Sisältö käsittää useamman vakuutetun kuolemantapauksen vuosien
1914-1916 aikana. Tarinat kaupallistavat kuoleman. Ikävää siis sattuu, mutta se
kuuluu elämänmenoon. Esipuheessa asia esitellään näin:
”Osoittaaksemme minkälaisia
kuolintapauksia voi sattua, olemme tähän poimineet muutamia yhtiön viime
vuosien kuolintapausluettelosta. Kaikki nämä kuolintapaukset valaisevat varsin
selvästi vakuutuksen merkitystä ja hyötyä.”
Esimerkkitapaukset kattoivat lähes
kaikki ikäluokat ja elämäntilanteet.
”Vuoden 1914 joulukuussa vakuutti eräs
talollinen Kangasalla kaksi poikaansa, toinen 6-, toinen 7-vuotias,
kumpaisenkin 1000 markasta. Pojat olivat varsin terveitä ja hyvin kehittyneitä
miehen alkuja vakuutettaessa. Seuraavana kesänä sattui ikävä tapaturma, jonka
uhriksi nämä molemmat lapset joutuivat. Onkimatkalla nousi kova tuuli, joka
täytti veneen ja nämä molemmat vakuutetut samaten kuin heidän mukanaan ollut
kolmas toveri hukkuivat. Vakuutuksista oli maksettu ainoastaan 35 markkaa ja 40
penniä. Yhteensä yhtiö maksoi vanhemmille koko vakuutussumman 2000 markkaa,
jonka vanhemmat voivat käyttää toisten lapsiensa kasvattamiseen.”
Surullisissa tarinoissa on jokaisessa
kuitenkin lohdullinen opetus: hyvällä vakuutuksella saadaan kuolemankin tuoma
katastrofitilanne hallintaan. Ja elämä jatkuu.
Kaunisteltua kuolemista
Kuoleman kollektiivisena
käsittelymuotona otan vielä kaunokirjallisen tavan tehdä elämän väistämätöntä
päättymistä käsitettäväksi ja siedettäväksi. Kun edelliset poiminnot ovat
esittäneet sitä, millä tavoin kuolema on pyritty julkisessa elämässä ja
todellisissa tilanteissa tekemään hahmoteltavaksi, niin kirjallisuus on – muun
luovan ilmaisun ohessa toki – saanut enemmän liikkumatilaa. Toisinaan tämä
liikkumatila on johtanut todellisuuden värittämiseen, muunteluun tai jopa
suoranaiseen sepittelyyn. Tällaisesta kuoleman värittämisestä olen löytänyt
parhaaksi esimerkiksi Kivi-tutkimuksen uranuurtajan, kirjallisuus- ja
taidehistorioitsija Eliel Aspelin-Haapkylän 1873 Morgonbladetissa
ilmestyneen kuvauksen kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven viimeisistä
hetkistä. Kertomus löytyy myös Kiven koottujen teosten omaelämäkertaosasta,
ainakin vuoden 1919 painoksesta. Kertomuksen näyttämö on Albert-veljen mökki,
jossa ollaan kirjailijasuuruuden sairasvuoteen äärellä.
”Kynttilä valaisee sairaan huonetta,
jossa kaikki ovat valmiina kaikki sovittavalle vieraalle. Sairas ojentaa
kättään kynttilää kohti. Hän toivoo saavansa sen lähemmäksi. Kun hän ei saa
kynttilää viereensä, tahtoo hän nousta vuoteelta sitä ottamaan. Kuoleman hämärä
alkaa laskeutua poismenevän silmille. Läsnä olevat huomasivat tarkkaan, että
hetki lähestyi. He astuivat sairaan viereen, joka lepäsi tyynenä ja hiljaisena.
Jäähyväishetki oli tullut ja molemmat pyysivät anteeksi ja sovintoa. Silloin
tarttui sairas veljensä käteen ja likisti sitä lempeästi käsiensä väliin.
Sitten otti hän kädestä toista, jota hän oli rakastanut kuin sisarta ainakin.;
hän painoi tämän kättä sydäntänsä vastaan ja lausui: ”Minä elän!” Sitten
vallitsi jälleen äänettömyys pienessä huoneessa. Siellä kuului vain
nyyhkytyksiä. Sairas ei enää lausunut sanaakaan, vaan näytti vaipuvan hyvään
uneen. Ja todella oli se uni hyvä, sillä se kestää siksi, kunnes maa uudestaan
syntyy uudessa ja kirkastuneessa muodossa.”
Kun tänään tunnemme Kiven elämän
loppupuolen kurjuuden, Albert-veljen luonteenlaadun ja itsensä Aleksis Kiven
oman luonteen särmikkyyden, niin on pakko todeta kirjoittajan lyyriset kyvyt
loihtia kuolemasta peräti toivottava tapahtuma. Kuitenkin kirjoittaja korostaa,
että kertomus perustuu todella tapahtuneeseen. Sinänsä hän ei toki valehtele,
sillä tokihan Kivi kuoli.
Nämä edellä kerrotut ovat kuitenkin
pelkästään muilta lainattua kerrontaa nyt puhuttavasta aiheesta. On paikallaan
syventää kuoleman problematiikan pohdintaa ja sen olemuksen tarkastelua.
On helpompaa siteerata muita
Kuolema on asia, josta ei voi keskustella ilman suuria
tunteita ja ristiriitoja. Jos toisin tekee, herää ainakin ajatus siitä, että
nuo suuret tunteet ja ristiriidat halutaan kätkeä näennäisen kepeyden ja
suoraviivaisuuden alle. Niinpä tällaisesta teemasta puhumisenkin voi
vaivattomimmin aloittaa siteeraamalla jotakuta toista ja ryhtyä ratsastamaan
hänen ajattelunsa runoratsulla. Kuolema on liian suuri aihe yhdelle puhujalle,
on haettava tukea muista jo aikaisemmin puheensa puhuneista ja teesinsä
kirjoittaneista. Itse asiassa on kiusaus toteuttaa dekkarisarjan päähenkilö
Fitzin – TV-sarjasta ”Fitz ratkaisee” – ensimmäisen tuotantokauden
avausjaksoa. Siinä eksentrinen psykologi astelee puhujakorokkeelle ja alkaa
nakella saliin erilaisia suurten ajattelijoiden kirjoja.
Asetelman taustalla oli tietysti se, että päähenkilö oli
kohmeloinen, mutta samalla turhautunut siihen, miten vähän perustavaa laatua
olevia teoksia lopulta luetaan edes oppineiden parissa. Kuolemasta puhuttaessa
ongelma on paljon hankalampi. Kukaan ei todella voi kertoa täydellisesti tuosta
suuresta tuntemattomasta, johon me jokainen joudumme astumaan ennemmin tai
myöhemmin. Ei ole olemassa sellaista tietoa, joka meille kertoo, mistä on
kokonaisuudessaan kysymys. On vain päättelyä ja uskomista, tietoakin vain
kuoleman fyysistä käsittelyä ajatellen. Siksi oppineinkaan tiedemies,
sivistyneinkään filosofi tai hurskainkaan uskovainen ei kykene antamaan meille
sellaista tietoa kuolemasta, jonka saadessamme voisimme tuntea saaneemme
täydellisen selvyyden kohtalostamme elämän päättyessä. Se turhauttaa, se
pelottaa ja ennen kaikkea se saa meidät tarrautumaan elämään. Se – oman
näkemykseni mukaan – on elämänhalua. Aiheen käsittelyssä olisi siis puhujan
kannalta mukavinta todella heitellä kuulijoille valmiita sitaatteja siinä
toivossa, että sieltä löytyisi jotakin sopivaa. En kuitenkaan aio tehdä niin,
en ainakaan kovin suuressa mitassa.
Oman elämänsä luotsaaja?
Kukin on oman elämänsä luotsaaja, joskin olisi
ihmisluontoa vastaan olla turvaamatta sillä matkalla kanssaihmistensä apuun.
Olemmehan me joka tapauksessa kautta elämämme jatkuvassa riippuvuussuhteessa
kanssaihmisiimme. Vanhemmilta saamme avun ja ravinnon elämän taipaleemme
alussa. Saamme yhteisöltämme koulutuksen, suojaa, hoitoa ja sivistystä. Saamme
hädässä tukea ja apua perheeltämme, suvultamme ja yhteisöltämme. Saamme tätä samaa
elämän kaaremme kallistuessa lopuilleen ja sairauksien ja heikkouden alkaessa
painaa meitä. Kuoleman ollessa vääjäämättömästi näköpiirissä saamme parhaassa
tapauksessa terminaalivaiheen hoivaa ja joissakin maissa kuolinapua, jolla
voidaan joissakin tapauksissa sivuuttaa kuolemaa edeltäviä hankalimpia
vaiheita. Varsinainen kuolema on silti aina ollut ja oleva meille outo ja
tuntematon.
Tarkasteltiinpa kuolemaa miltä kannalta tahansa, voimme
kohdata tämän merkillisen ja samalla niin automaattisen luonnollisen käsitteen
vain siten, että pyrimme valmistamaan itseämme väistämättömään. Tässä suhteessa
menneiden aikojen ihmiset ovat saattaneet olla jopa meitä paremmassa asemassa.
Heidän maailmankuvassaan kuolema oli samalla portti uuteen elämään. Kadotuksen
pelko toki vaivasi, mutta siltikin uskomalla uskominen saattoi tuoda lohtua,
apua ja vakuutuksen jatkuvuudesta. Sehän meillä rationaalisilta ja
materialistisilta nykyihmisiltä usein puuttuu.
Ymmärrettävästi edellinenkin on yleistämistä, mutta
rohkenen silti väittää, että materialistisen maailmankuvamme laajennuttua ja
autettua meitä jossakin määrin ymmärtämään jopa avaruuden äärettömyyttä, olemme
menettäneet kykymme lapsenomaiseen uskoon hahmottaa sisäistä äärettömyyttämme.
Olemme – jos oikein runollisia ollaan – hukanneet sielumme samalla, kun olemme
ajatuksissamme kiitäneet valovuosien päähän materialistisen maailman
puitteissa.
En siksi usko tekeväni suurta vääryyttä kuolema-teemalle
käsitellessäni sitä tänään tyystin omakohtaisista lähtökohdista, vaikka koetankin
pohtia yhteisellä foorumillamme sitä, miksi me kaikki niin usein suhtaudumme
tähän asiaan niin ristiriitaisin tuntein. Kukin voi halutessaan käyttää tätä
pohdintaa peilinä, johon sovittaa omaa näkemystään tai mahdollisia uskon
käsityksiään.
Omia muistoja kuolemasta
Kuolema, joka on usein pelätty, pääasiassa sallittu ja
joskus jopa kaivattu, astui omaan elämääni varhain. Isäni menehtyi Oulunkylän
asemalla yrittäessään pienessä hiprakassa ennättää raiteiden yli ennen
henkilöjunaa. Hän melkein onnistui. Vuosi oli 1964, tammikuu. Olin vajaan
vuoden ikäinen, joten asia on jälkeenpäin kerrottua. Silti varhaisimpia
muistojani Hietaniemen hautausmaalta olivat kävelyretket ja joulukäynnit,
joilla käytiin isovanhempien, Paatenessa 1941 kaatuneen enomiehen ja isän
haudalla. Kuuluin sellaiseen sukuun, jonka jäsenistä osa oli kyllä pantu maan
multiin, mutta jotka eri yhteyksissä esiintyivät arjen puheissa ja tarinoissa.
Itse asiassa etunimenikin olin saanut tuon sodassa kaatuneen enon mukaan.
Kotona puhuttiin Jaakosta, joka tarkoitti minua ja ”vanhasta Jaakosta”, joka
tarkoitti esikuvaani. Se oli sikäli luontevaa, että edesmenneet eivät olleet
mitään kummajaisia vaan ainoastaan näyttämöltä poistuneita henkilöitä elämän
draamassa.
Suhde tähän manalle menneeseen suvun ja perheen osaan ei
siis ollut mitenkään mystifioitu tai pelonsekainen. Kasvoin varhain siihen
tietoisuuteen, että osa suvustani on kuollut ja sama odottaa aikanaan meitäkin.
Olinkin neljävuotias, kun isoäitini poistui joukostamme. Kerrottiin, että hän meni
taivaaseen. Äitini kertoi vielä, että Koskelan sairaskodissa kuollessaan hän
avasi silmänsä, katsoi perheenjäseniä ja sitten ikkunaan, jossa oli hän oli
kuulemma nähnyt enkelin. Noudatettiin siis samaa linjaa, jonka mukaan isälläni
oli taivaalla tähti. Jos olisin viettänyt lapsuuteni Neuvostoliitossa olisin
voinut kuvitella, että isääni olisi kunnioitettu samalla tavoin kuin 1930
itsemurhan tehnyttä runoilija Majakovskia, jolle on kuulemma nimitetty
virallisesti tähti. Niitähän taivaalla riittää. Äitini kuitenkin koetti esittää
asiaa jollakin hengellisen ja kerronnallisen tarinan muodoilla. Hän ei voinut
aavistaa, että hänen lapsensa ei koskaan – ei silloin eikä myöhemmin – ole
kyennyt eläytymään sellaisiin asioihin kuin taivas ja helvetti, autuus ja kadotus.
Se lienee ollut etu, kun elämää karttui lisää. Välttyi monelta turhalta
huolelta ja pään vaivalta.
Ensimmäisen kerran koin viiltävää surua ja itkua kuoleman
johdosta, kun itseäni 16 vuotta vanhempi veljeni ampui itsensä vain
26-vuotiaana. Lapsen suru haihtui kuitenkin nopeasti ja elämä, tuo ihmeellinen
ja kaikkivoipainen energiamme, jatkoi kulkuaan. Vuonna 1983, kun oli
20-vuotias, koin kuoleman tuoman vastuun. Isän korvike ja pienen sukuyhteisömme
kantava voima, se sodasta selvinnyt enomies, kuoli 65-vuotiaana aortan petettyä
mökillä. Siitä kymmenen vuoden päästä kuolikin oma äitini syöpään. Kuulin asian
ollessani tammikuussa 1993 menossa Yleisradion suoraan lähetykseen. Halusin
kuitenkin mennä, koska paikalleen jääminen tuntui epämiellyttävältä. Peruuttamaton
on tapahtunut, mutta elämä, työ ja arki jatkuivat. Suruun ei voi jäädä olemaan,
tuleen ei saa jäädä makaamaan. Noin Tuntematonta sotilasta siteeraten.
Ei puhuta asiasta, josta luullaan ettei pidä puhua
Rasittamatta enempää omaelämänkerrallisella kerronnalla
haluan vain alleviivata sitä, että suhtautumisessani kuolemaan on aina ollut
jotakin hyvin konkreettista. Se on ollut tarinaa, kaipausta, vastuuta tai
asiaan sopeutumista. Ei – siis ainakaan minun tapauksessani – pohdintaa
tuonpuoleisista tai tapahtuneen syistä. Kuolemalla on siis ollut
lähtökohtaisesti luonteva sija elämäni piirissä. Ja tästä luontevuudesta
johtuen en voikaan kuvitella, että olisin perheineni ja sukuineni ollut
jotenkin vallan ainutlaatuinen tapaus. Onkohan sittenkin vain niin, että
kuolemaan kyllä useassakin tapauksessa suhteudutaan samalla luontevuudella kuin
niin sanottuina menneinä aikoina, mutta julkista keskustelua kuolemasta ja
elämän päättymisestä on kartettu, koska siitä on tehty julkisuudessa
jonkinlainen tabu? Olisin taipuvainen uskomaan lopulta tällaiseen näkemykseen.
Asiasta ei puhuta, koska kuvitellaan, että siitä ei puhuta. Asetelma ruokkii
itse itseään. On syntynyt jonkinlainen itsesensuuri.
On varmasti totta, että kuolemisen prosessia ja kuolleita
ei nykyihminen näe samalla tavoin kuin ennen. Silti viihteellistettyä
kuolemista näemme vaikkapa elokuvissa ja televisiossa hyvinkin paljon.
Oikeastaan netti on tuonut kaikkien käsille mahdollisuuden nähdä aitoja
teloituksia, kurkun leikkaamista ja ruumiinavauksia. Tässä mielessä kuoleman
ylitarjonta muodostaa jopa ongelman. Ongelman ydin ei kuitenkaan ole siinä,
että tällaisen materiaalin pitäminen nähtävillä on eettisesti arveluttavaa ja
suorastaan vastenmielistä. Ongelman ydin on siinä, että meillä ei ole arjen kokemusta
julkisesta kuoleman käsittelystä.
On syntynyt kaksijakoinen tilanne, jossa kuolema on
nähtävillä ja varmasti useiden ihmisten mielessä asiallisesti jäsentyneenä
seikkana, jota ei toivota, mutta ei nyt suoranaisesti pelätäkään. Se on samalla
tavalla osana ajattelua kuten Jörn Donnerin ja Jon Vickströmin kirjeenvaihdosta
kootussa kirjassa mietelauseena: ”Elämme, siis kuolemme”. Ei enempää ei
vähempää.
Silti julkisesti asiaa vältellään ja synnytetään
epävarmuuden ilmapiiri. Mitä sopii sanoa ja mitä ei? Voiko asiaa käsitellä
vaiko ei? Onko asiassa sittenkin jotakin pelättävää?
Apua historian lehdiltä
Löytyisikö meille luotsaajaa omasta historiastamme?
Olisiko vaikeasti käsiteltävään asiaan malleja niissä tilanteissa, joissa
mainio ihmiskuntamme on jo historian draaman kaaren taitteissaan ollut?
Ajasta ja uskonnoista riippumatta elämän ainutkertaisuus
on aina ollut yleisesti tunnustettu tosiasia. Ikuiseen elämään vainajaa
valmistaneet egyptiläiset ja sielunvaellukseen ja karman lakiin uskoneet hindut
ovat ymmärtäneet sen, että tämä nimenomainen elämä on ollut ainutkertainen.
Sitä on ollut kunnioittaminen. Elämää ei ole saanut haaskata eikä sitä ole
saanut – ainakaan ilman esivallan painavia perusteita – riistää. Elämän
ainutkertaisuuden kunnioittaminen ja sen vaaliminen ovat samalla epäilemättä
vaikuttaneet siihen, että elämän menettämisen pelkokin on korostunut. On
selvää, että elämänhalu ja itsesäilytysvaisto ovat perustoimintojamme, mutta
elämän arvon korostamisella on tietoisella ja ajattelevalla olennolla
ominaisuus nousta arvoasteikossa entistä ylemmäs.
Järjestäytynyt yhteiskunta ei kuitenkaan ole voinut aina
ja kaikissa oloissa kunnioittaa tätä yksilön omaa elämäänsä kohtaan tuntemaa
arvostusta. Erilaiset yhteiskunta-, talous- ja uskontojärjestelmät ovat
edellyttäneet kuolemaa omasta puolestaan. Tällöin yksilöt on tehokkaalla
propagandalla tai yksinkertaisesti pakkokeinoin rekrytoitu armeijoihin ja
joukko-osastoihin puolustamaan. Syntyi ja tietoisesti synnytettiin käsitys,
jonka mukaan on olemassa elämää suurempia syitä riskeerata oma, yksilöllinen ja
ainutkertainen elämä. Yksinkertaisimmillaan yksilö on saanut olla valmis
kuolemaan kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Jos tämä ei ole muuten tuntunut
mielekkäältä, niin yhteiskunta on tarjonnut varsin haljua logiikkaa: sodassa
voi kuolla, mutta sodasta kieltäytymällä kuolee varmasti. Ja yleensä kaikkiin
sotiin onkin riittänyt sotilaita varsin runsaasti. Platon opetti teoksessaan Valtio
suosimaan sellaisia tarinoita kuolemanjälkeisestä elämästä, jossa sotasankarien
osa on sankarien juhlaa. Piti välttää sellaisia tarinoita, joissa kuoleman
jälkeinen tila kuvattiin ikäväksi ja pelottavaksi. Näitä Valhalaan astumisen
satuja ja tarinoita on sittemmin suosittu enemmänkin.
Tämän päivän eri tavoin valikoivilla asevelvollisuus- ja
sotilasjärjestelmilläkin halukkaita sotureita riittää, sillä ainahan on näitä
elämää suurempia syitä riskeerata elämänsä - ja toisaalta, siviiliolot voivat
olla yksinkertaisesti niin kurjat, että sotatoimiin lähteminen avaa ainakin
mahdollisuuden johonkin parempaan. Esimerkkejä löytyy helposti niin USA:sta
kuin Venäjältäkin.
Kuinka uhmata kuolemaa – tai olla edes pelkäämättä koko ajan
Kuoleman uhmaaminen on ollut jo antiikin sotilashyve.
Julius Caesar on todennut lähes runollisesti, että ”pelkuri kokee tuhat
kuolemaa, mutta urhea mies maistaa kuolemaa vain kerran”. Oletettavaa
onkin, että jokainen – ainakin useimmat - kauhistuvat kuoleman hetkeä, mutta
onnekseen kaikkien ei tarvitse pelätä elämän loppumista koko ajan. Tässä
asiassa toki auttaa suuresti se, että näkee eläessään jatkuvasti jonkin elämää
suuremman tavoitteen ja päämäärän: tarkoituksen elämälleen.
Helpointa kuoleman pelon torjuntaa on tietysti se, jos on
saanut huomenlahjakseen, tai myöhemmin, herätyksen kautta vahvan uskon. Uskon
opin laatuun ja lahkoon ei ole tarpeen kiinnittää suurempaa huomiota, koska
kaikille on yhteneväistä niiden antama vakuutus ja lupaus siitä, että tätä
elämää, olipa se kuinka kärsimysten täyttämää ja viheliäistä tahansa, seuraa
jotakin parempaa.
Keskiajalla tämä vakaumus kristillisen kirkon piirissä
saattoi johtaa jopa nykyajattelun valossa absurdeihin tilanteisiin. Kun
keskiajan rangaistusasteikko tunsi huomattavan määrän kammottavaa kipua ja
hidasta kuolemaa merkitseviä rangaistuksen muotoja, oli kaiken taustalla
vahvasti ajatus, että samasta synnistä ja rikoksesta ei rangaista kahta kertaa.
Niinpä julma ja kammottava rangaistus merkitsi samalla sekä suurelle yleisölle
että tuomitun tajunnan välähdyksissä sitä lupausta, että rangaistusta seuraa
autuus. Ainakin kuolema oli varmasti helpotuksen tuova tapahtuma.
Tuomittu itsetuho
Kaikkea ihmiskunnan historian kehitystä on seurannut
uskonnollinen kehitys. Kun ihmiskunnalla alkoi olla runsaastikin elämää
suurempia asioita ja kun uskonnolla oli merkittävä sijansa ihmisen toiminnassa,
sinetöitiin elämän arvoa uskonnon avulla. Kuolema oman käden kautta, itsemurha,
oli pian kuolemansynti. Itsemurhan tehneen perhe sai kokea häpeää ja syrjintää
ja vainajan oman sielun kerrottiin joutuvan kadotukseen. Jumalaisen
näytelmän riimittelijä Dante Aligieri sijoitti kekseliäästi itsensä
surmanneet tai taisteluissa tahallaan tapattaneet helvettiin siten, että he
saivat puina, puskina ja pensaina katsella ruumiitaan – noita upeita
jumalankuvia - , jotka olivat hyljänneet. Ja näiden kasvisieluparkojen oksia
repivät ja nipistelivät teräväkyntiset ja -nokkaiset harpyiat. Rangaistus
hetken erheestä oli luonnollisesti ikuinen. Sehän on useimpien uskontojen tapa
pitää laumansa ruodussa. On helpompaa kestää maallisen elämän kurjuudet ja
kauheudet, kun kuolema tulee sallittuna vapahtajana sen sijaan, että poistuisi
ennen aikojaan – itse autettuna – tästä elämästä ja joutuisi ikuiseen vaivaan.
Sen logiikan mukaan ei kyllä jumalan rakkauden ja oikeuden ja kohtuuden
periaate toteudu, mutta kirkolliskokouksethan näistä viisaudessaan ovat kautta
aikojen päättäneet. Tavoitehan on ollut mitä mainioin: pitää ihmiset hengissä
ja elossa.
Ongelmaksi tällaisesta ajattelusta kehittyi erityisesti
Tuomas Akvinolaisen käsitys siitä, että epätoivo on kuolemansynti.
Epätoivoissaan ihminen toki saattaa tappaa itsensä ja joutua kadotukseen, mutta
entäpä ne muut epätoivon mustat hetket, joita jokaisella on elämässään.
Seurasiko niitäkin syntilista, joka vei hornaan? Lisää syitä pelätä kuolemaa?
Oikeastaan varmin , ellei peräti ainoa, tapa voittaa
kuoleman pelko on hakeutua tilanteeseen, jossa kuolema on nimenomaan sallittu,
ellei peräti edellytetty. Tällainen tilanne on puhtaimmillaan – joidenkin
mielestä parhaimmillaan – uskonsota. Tänä päivänä tunnemme islamilaisessa
maailmassa ilmenevät taisteluhenkiset ryhmät ja ilmiöt, mutta tuskin näinä
aikoina enää päästään siihen hillittömyyteen, joka vallitsi ristiretkien
aikana. Uudemmallakin ajalla käytiin vielä 30-vuotinen sota vuosina 1618 –
1648, jolloin katolinen ja protestanttinen maailma – Euroopassa tosin – ruhjoi
maanosan hirvittävään kuntoon. Onnellinen se, joka tuossa sekasorrossa saattoi
uskoa taistelevansa elämää korkeampien arvojen puolesta.
Elämälle tarkoitusta
Vaikeina rauhallisten kausien aikoina oli kuitenkin
koetettava elää elämää ilman toivoa jalon asian edestä kuolemisesta. Se oli
omiaan luomaan epävarmuutta, joka toisinaan huokuu niin sanottuna kuoleman
pelkona. Kuolema kun saattaa vaania kulkutautien ja onnettomuuksien muodossa.
Tällöin on inhimillistä etsiä tapahtuneelle jokin syy. Olipa syy jumalantuomio,
kohtalo tai korkea ikä, niin uhkana ja pelkona oli niin sanottu ”turha
kuolema”. Tämä käsitehän on erityisesti meille nykyajan ihmisille tuttu. Kukapa
ei olisi huokaissut jonkun edesmenosta, että ”se oli turha kuolema”. Jos lapsi,
nuori tai hoitovirhepotilas menehtyy, se on yksi sellainen kuuluisa turha
kuolema.
Kun Kaari Utrio provosoi keskustelua vanhusten hoidosta
kuolinpillereillä, niin olisivatko ne kuolemat sitten niitä ”tarpeellisia” ja
kenties jopa ”hyödyllisiä” kuolemia? Uskallanpa vahvasti epäillä. Iäkkään
henkilön kuoleminen vain on jollakin tapaa linjassa sen väistämättömyyden
kanssa, että kaikki elollinen ikääntyy ja kuolee jossakin vaiheessa pois.
Utrion yritys oli tietenkin heittää haaste vanhusten hoidosta vastaaville:
ellette hoida, niin tappakaa edes. Älkää jättäkö kitumaan sänkyyn. Näen
kirjailija Utrion heiton eräänlaisena hätähuutona. Kuoleman ottaminen mukaan
näin merkittävään kysymykseen oli kuitenkin tabu, joka herätti tunnemyrskyn ja
pelkoja siitä, että nyt todella joku alkaisi surmaamaan vanhoja ihmisiä. Huomio
kohdistui varsinaisen asian sivuun, joka oli tietenkin se, miten yhä
lisääntyvät vanhusten määrät tullaan säällisesti hoitamaan. Jos tilanne tänään
on sellainen kuin on, niin mikä on tilanne kymmenen ja viidentoista vuoden
päästä? Tässä tapauksessa ehkä enemmän pelättävä asia onkin elämä eikä
nimenomaan kuolema.
Mikä on se ”turha” kuolema?
Turhan kuoleman muodoista yksimielisesti hyväksytyin on
varmaankin henkirikoksen uhriksi joutuminen. Tapetuksi tuleminen on tietysti
kaikkein epäoikeudenmukaisinta, eikö totta? Näin kuitenkin on lähinnä
juridisesti, sillä kovin usein tavalliset ihmiset ryhtyvät etsimään erilaisia
syitä sille, miksi joku sai kokea väkivaltaisen lopun. On pakonomainen tarve
selittää, miksi tuo äärimmäisen ei-toivottu kauheus kuitenkin tapahtui. Oliko
kyseessä sittenkin edes jossakin määrin uhrin oma toiminta, varomattomuus,
huolimattomuus ellei peräti tuottamus? Tällaisen päättelyn looginen motiivi on
tietysti se, että osaisi itse jollakin tavalla välttää ja eliminoida riskin
kokea samaa. Eräs tapa hälventää kuoleman pelkoa sekin. Se oli väärin, mutta
johtui kuitenkin jostakin sellaisesta, jonka minä itse voisin välttää.
Kaikesta ihmiskunnanhistorian kehityksen saatossa koetun
ja opitun mukaan voisi tulla siihen johtopäätökseen, että kuolemaa voidaan
pelätä, torjua, sallia ja hyväksyä moninaisissa tilanteissa ja olosuhteissa,
mutta erityisen torjuttavaa on kuoleman kaipaaminen saati sitten sen
edistäminen. Niinpä kuolinavun, eutanasian ottaminen keskusteluun saattaa
kohdata hyvinkin jyrkkää vastarintaa, jossa perusteita etsitään antaumuksella.
Onko kysymyksessä siis tabun rikkominen?
Terve ja tasapainoinen ihminen ei varmaankaan pidä
kuolemaa erityisen tavoittelun ja kiirehtimisen arvoisena asiana. Sairauksiensa
ja tilanteensa johdosta kuolemaa haluavakin henkilö todennäköisesti pitää
kuolemaa – paradoksaalista kyllä – epämiellyttävänä asiana. Hän kuitenkin eroaa
niin sanotun hyväksytyn kuoleman uhan alla olevasta siinä, että hän pyrkii
valitsemaan vain pienemmän pahan, sen nopean kuoleman. Osalle tämä tietysti eri
keinoin onnistuukin.
Tämän illan teemana ei ole varsinaisesti esitellä perusteita
sille, miksi itse näen välttämättömäksi saada Suomenkin lainsäädäntöön
lakitekstin, joka sallii kuolinavun samaan tapaan kuin Hollannissa, Belgiassa,
Luxemburgissa ja Sveitsissä jo nyt on. Olettaisin, että tapahtumamme teeman
kannalta on kiinnostavampaa – ehkä joillekin hyödyllisempääkin - selittää,
miksi allekirjoittanut on ryhtynyt tällaista asiaa edustamaan. Onko kuolema ja tällainen makaaberi
problematiikka siis jonkinlainen harrastus? Vaikka jäävi olenkin itse sanomaan,
niin silti väittäisin, että eihän toki.
Väistämätön saapuu aikanaan
Alussa mainitsin perhettäni vuosikymmenten saatossa
kohdanneista menetyksistä. Ilman muuta näiden tapahtumien kautta on ollut
suorastaan pakko jollakin tasolla pohtia kuoleman väistämättömyyttä ja
sattumanvaraisuutta. Näiden kahden määreen, väistämättömyyden ja
sattumanvaraisuuden vuoksi on kuitenkin tullut sellaiseen ajatteluun, että
kuoleman pelkääminen ja sen välttelyyn käytetty kapasiteetti on tuhlattua
elämää. Luonnollisesti tämä ei merkitse kuolonhakuisuutta. Se on oikeastaan
keskiaikaisen ihmisen tapaan asian hyväksymistä tietäen, että vastaan
hangoittelu ei maksa vaivaa. Emme pysty estämään elämänkiertoa, jonka pieniä
sykäyksiä itse kukin olemme.
Itse olen kokenut kuoleman kysymyksen pohtimisen kahdella
tavalla erittäin tärkeäksi. Kun voimme hiukan lievittää kuolemaa kohtaan
tunnettua tabuajattelua ja mahdollisia pelkoja voidaan edistää hanketta kohden
kuolinapulakia, mutta ennen kaikkea voidaan pelkoja hälventämällä vapauttaa
ihmisten luovuutta ja elämänvoimaa yhteisen hyvän puolesta toimimiselle.
Vaikka tunnemmekin itsemme hauraaksi suuren kuoleman
edessä, voimme pienuudesta ja käsittämättömyydestä ammentaa tiettyä luottamusta
siihen, että ilman erityisen dramaattisia manöövereitäkin olemme toimissamme
”elämää suurempia”. Käytän vertauksena metsää, joka on täynnä lehtipuita.
Jokaisella lehdellä on merkityksensä ravinnon, hapen ja elämän tuottajana.
Yhden putoaminen ei merkitse systeemin tuhoutumista, mutta jokaisella on
yhdessä korvaamaton arvonsa. Me ihmiset olemme osa tuota suurta kokonaisuutta.
Jollakin tasolla kukin meistä edustaa elämänvoimaa ja elämää ylläpitävää
jatkuvuutta. Olemme osa kokonaisuutta, jota me nimenomaan elämäksi kutsummekin.
Se ei ole riippuvainen meistä yksilöinä niin suuressa määrin kuin me siitä,
mutta se on itsessään se elämää suurempi asia, johon voimme varauksetta
turvautua ajatellessamme oman yksilöllisen taipaleemme päättymistä. On
lohdullista oivaltaa, että aivan kaikella on kuin onkin väliä.
Käsittämätön, mutta armollinen kuolema
Entä kuolema? Kun toimemme tuossa elämän lehtimetsässä
sitten aikanaan päättyy? Tässä pyrin asettamaan sanani tavalla, jotka eivät
jaottele ihmisiä uskonnollisiin tai ateisteihin. Itse korkeimpaan uskovana en
koe ongelmaksi sitä, että joku ei jaa käsitystäni, mutta en myöskään usko, että
yhden tapa uskoa korkeimpaan on oikeampi kuin toisen, sillä nehän ovat
nimenomaan uskon asioita, jolloin ei voida sanoa jonkun uskovan jollakin tavoin
väärin.
Siis: Tuntemamme maailma ja maailmankaikkeus on koottu
sellaiseksi majesteettiseksi kellokoneistoksi, että sen perimmäisenä logiikkana
voi toimia ainoastaan selkeä tarkoituksenmukaisuus ja jatkuva liike kohden
järjestystä. Näin siitä huolimatta, että lyhyellä aikajänteellä mitaten tämä
liike vaikuttaa katastrofaaliselta tai kaaottiselta. Silti fysiikan lakien
mukaan kaikki pyrkii järjestymään tavalla, jossa mikään ei häviä tai mene
hukkaan.
Olisi mahdoton ajatus, että tässä suunnattoman logiikan
ja järjen kehityksessä meille ihmisille tapahtuisi kuolemassakaan jotakin muuta
kuin sellaista, joka viime kädessä on meidän omankin etumme mukaista.
Jaakko Ojanne
Meillä on oikeus niin elämään kuin kuolemaan
Kun New Yorkin WTC:n tornit olivat jo sortumassa syyskuun
11. päivä 2001, nähtiin uutiskuvia liekkejä pakoon hyppivistä ihmisistä.
Pilvenpiirtäjäthän pysyivät pystyssä suhteellisen pitkän aikaa lentokoneiden
osuttua niihin. Monet pelastuivat, mutta törmäyskohtien yläpuolisiin kerroksiin
jääneet ihmiset olivat kuolemanloukussa. Liekkien ja kärventävän savun tieltä
moni valitsi hypyn kuolemaan.
Kun ihmisen raakuus ja julmuus oli saavuttanut oman
korkean veisunsa Auschwitzin keskitysleirissä toisen maailmansodan aikana, moni
leirin piinattu vanki ryntäsi vasten korkeajännitteistä piikkilanka-aitaa
valiten siten nopean kuoleman.
Monen uskonnon ja lahkon oppien mukaan tällainen elämän
ottaminen omiin käsiin saa aikaan sen, että piinatun ihmispoloisen sielukin
joutuu vielä helvettiin. Jumalahan ei kuulemma anna ihmiselle enempää taakkaa
kannettavaksi kuin mitä tämä jaksaa kantaa. Sielunvaellukseen ja muihin
vastaaviin satuihin uskovat väittävät, että sieluparka syntyy uudelleen
samanlaisiin koettelemuksiin, koska ei ole jaksanut kärvistellä karman
kasvattavissa karikoissa. Jalostusprosessi kun jää kesken.
Edellä esitetyt esimerkit ovat provosoivia, mutta eivätpä
ole sanaista arsenaaliaan säästelleet nekään uskonnolliset fundamentalistit,
jotka ovat uutterasti vastustaneet eutanasialakeja meillä ja muualla. Näille
fundamentalisteille taisi tosin tulla muutama kuukausi sitten suurin ja
kirvelevin arvovaltatappio USA:ssa, missä itsensä hurskaana ja jumalisena
esittävä presidentti George W. Bush
arvovallallaan koetti estää aivokuolleen naisen irrottamista elämää
keinotekoisesti ylläpitävistä laitteista. Nainen oli vuosikausia virunut
letkuissa, mutta uskovaiset vanhemmat olivat tehneet kaikkensa, jotta potilasta
ei irrotettaisi. Odotettiin taivaallista ihmettä. Lopulta oikeus salli naiselle
kuoleman. Tietyt kristilliset piirit pitivät tekoa tietysti murhana. Suomessa
sentään annetaan aivokuolleen potilaan kuolla. Syy on pääasiassa siinä, että
enää elämän mittarina ei pidetä sydämen lyöntejä, vaan aivojen toimintaa.
Lisäksi ihmiset voivat tehdä ”hoitotahdon”,
aikaisemmin hoitotestamenttina tunnetun asiakirjan, jolla kielletään hoitotoimet
toivottomissa tilanteissa. Se on lain mukaisesti lääkäreitä ja
hoitohenkilökuntaa velvoittava asiakirja. Senkin tekemistä mm.
Kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi
Räsänen on neuvonut olemaan tekemättä. Lääkärikuntamme kärkinimienkin joukosta
löytyy niitä, jotka kertovat, että pelkäävät hoitotahdon tekemistä, koska se on
”kuin kutsuisi kuolemaa tulemaan”. Ei voi joskus olla pohtimatta, onko keskiajan
taikauskoisuus sittenkään niin kovin kaukana näennäisen edistyksellisestä
nykyajastamme.
Suomessa Exitus ry on toiminut reilut kymmenen vuotta
pyrkimyksenään saada Suomen lainsäädäntöön selkeä laki kuolinavusta. Puhutaan
myös eutanasialaista. Tähän mennessä on saatu muokattua mielipiteitä. On
valistettu ja ponnisteltu keskusteluilmapiirin ylläpitämiseksi. Rehellisyyden
nimissä on todettava, että asia on saanut suurta pontta lähinnä Hollannin ja
Belgian eutanasialakien tultua hyväksytyiksi. Myös Sveitsissä toimiva
Dignitas-klinikka, joka tarjoaa kuolinapua on osaltaan edistänyt kuolinapulakia
ja sen merkitystä kohtaan tunnettua kiinnostusta. Yhä useampi esittää
kysymyksen, että miksi sama käytäntö ei voisi olla meilläkin? Eivät
belgialaiset, hollantilaiset taikka sveitsiläiset ole ryhtyneet massoittain
surmaamaan sen paremmin vanhuksiaan kuin kroonikkojaankaan. Ei ole syntynyt
tappajalääkärien armeijaa. Sen sijaan sikäläiset potilaat voivat tiettyjen ja
tarkasti määriteltyjen ehtojen täyttyessä saada kuolinapua, jos sitä vakaasti
vaativat. Miksi siis emme me?
Eutanasia sai kolkon ja pahan maineensa
kansallissosialistien johtamassa Saksassa. Adolf
Hitlerin hallintokoneisto katsoi, että
kansakuntaa rasittavat elementit on hävitettävä. Tämän ohjelman
puitteissa kehitysvammaisia, dementikkoja, mielisairaita, alkoholisteja ja
fyysisesti heikkoja lapsia ryhdyttiin surmaamaan. Tämä oli omalla makaaberilla
tavallaan luonteva osa maailmankatsomusta, joka perustui rotuoppiin. Eipä ole
mikään ihme, että kaikista ammattikunnista juuri lääkärien osuus natsipuolueen
jäsenistössä oli huomattava. Saksan lääkäriliiton johtaja ja terveydenhoidon
komissaari oli tohtori Leonardo Conti.
Hänen arvovaltaisella johdollaan ohjelmaa toteutettiin Murhaamisesta oli tullut
valtiojohtoista politiikkaa.
Eipä ole siis mikään kumma, että vielä tänään maalataan
seinälle pirun sijasta Hitler, kun eutanasiasta puhutaan. Pitäisi kuitenkin
muistaa se, että natsit murhasivat ihmisiä. Yhtä hyvin katolinen kirkko pitäisi
kieltää inkvisition takia. Eutanasialain puitteissa kuolinapua annetaan vain ja
ainoastaan, jos joku sitä itse vaatii; ja vain itse.
Tosin eipä meillä Suomalaisillakaan ole aivan varaa
röyhistellä rintaamme näissä asioissa. Viime sotien aikoina meikäläisissä
mielisairaaloissa kuolleisuus oli huomattavasti rintamia suurempaa. Oli
turvallisempaa olla Taipaleenjoella tai Talin-Ihantalan teräsmyrskyssä, kuin
mielisairaalan potilaana hoidossa. Meillä täällä ei silloinkaan tarvittu
sairaiden potilaiden surmaamiseen mitään lakeja vallitsevia hoitokäytäntöjä
sotkemaan.
Eipä meillä lakeja haluta tänäänkään kuoleman käytäntöjä
säätelemään. Lääkärikuntamme, toisin kuin suurin osa kansalaisista, ei halua
maahan eutanasialakia. Tämä aiheuttaa joidenkin lääkärikunnan auktoriteettien
mukaan kuulemma ongelmia. Erääksi ongelmaksi mainitaan se, että potilaat eivät
voisi enää luottaa lääkäriinsä. Tämä kun voisi ryhtyä ehdottelemaan kuolinapua.
Kuitenkin meille tihkuu tietoja erilaisista laitoksista, joissa
hoitopäätöksillä lopetetaan hoitotoimenpiteitä lääkärin oman päätöksen ja
harkinnan mukaan; vastoin potilaan tahtoa tai tämän ymmärtämättä koko asiaa.
Vaikka voittopuolisesti lääkärikuntamme toimiikin eettisesti oikein ja hyvin,
törmätään ajoittain sellaisiin tapauksiin kuin Joroisilla. Siellä vastuussa
oleva lääkäri sijoitteli mielensä mukaan potilaita jopa terminaalihoitoon ja
lopetti turhina pitämiään hoitoja. Hän sai potkut, mutta väestön ikääntyessä ja
potilasmäärien kasvaessa on oletettavaa, että vastaavia tapauksia tulee lisää.
Kuopiossa muuan nainen herätti jokunen vuosi sitten huomiota hankkimalla rahat
sydänleikkaukseensa itse ja taisteltuaan sen jälkeen itselleen kuuluvan
korvauksen. Onneksi hän menetteli näin päin. Muuten hän olisi kuollut.
Kuopiolainen virkamies pahoitteli tällaista toimintaa. Kun olisi pitänyt
säästää. Niinpä meillä Suomessa ne potilaat, jotka haluavat pysyä hengissä
saavat kuolla, mutta ne, jotka haluavat kuolla, eivät kuolinapua saa.
Kun lakia ei ole, niin eletään villissä tilassa. Ja
villimmäksi tämä ilman lakia käykin, kun hoidettavien määrä entisestään
ikärakenteen takia jatkuvasti kasvaa.
Itsemurhassa avustaminen ei ole meillä rikos. Halukas
onnistuu sitä paitsi kyllä löytämään itselleen tarpeellisen lääkityksen tai
muut keinot, joilla päättää päivänsä. Erityisesti vanhukset ovat alkaneet olla
merkittävässä lukumäärällisessä osassa itsemurhatilastoissa. Ennen elämän
päättymistä saattaa odottaa avuttomuuden kausi, jolloin ollaan täysin
riippuvaisia toisten avusta. Useimpia vaivaa pelko siitä, että elämän loppuajat
maataan vaipoissa ja letkuissa persoonattomana potilasmateriaalina
persoonattomassa laitoksessa. Puheet kotona selviämisestä, aktiivisesta
vanhuudesta ja hyvästä hoidosta eivät vakuuta, kun ikäihmisiä tulee lisää ja
hoitopaikkoja on vähemmän; ja hoitajista on pulaa. Niin ironista kuin se onkin,
moni vanhus ja parantumattomasta sairaudesta diagnoosin saanut surmaa itsensä
ikään kuin varmuuden vuoksi. Elämästä halutaan lähteä silloin, kun asiasta voi
vielä itse päättää ja asian voi itse jotenkin toteuttaa. Laki kuolinavusta
olisi lopullinen lupaus tarjota apua sellaisessa tilanteessa, jossa ei enää
itse asiaa kykene hoitamaan. Jo mahdollisuus kuolla antaa voimia jaksaa
seuraavaan päivään. Onhan sekin apu saatavissa, jos tilanne käy
sietämättömäksi. Niin ihminen ajattelee.
Toki lääkärikuntamme etiikka sallii myönnytyksiä.
Kuolinhaluinen potilas saattaa kieltäytyä hoidoista, nesteestä ja ravinnosta.
Lyhyesti tämä merkitsee sitä, että jos kuolla haluaa, niin sopii näännyttää
itsensä hengiltä. Näin lääkärikunnan ei tarvitse ottaa asiaan ikävällä tavalla
kantaa.
Kuolinapua vaativat saavat usein vasta-argumentiksi sen,
että saattohoito on nykyään niin korkealla tasolla, että kenenkään ei tarvitse
enää haluta kuolemaa päästäkseen kivuista ja ahdistuksesta. Tämä on onneksi
totta. Totta on sekin, että loppujenlopuksi hyvin pientä osaa potilaista kohtaa
se ikävä kohtalo, että lääketieteestä ei ole apua saattohoidon vaiheessa.
Niinpä on katsottu paremmaksi pidättäytyä eutanasialaista. Samalla
periaatteella tosin voisi tietysti jättää hoitamatta sellaisia sairausryhmiä,
jotka vaivaavat vain pientä osaa ihmisistä. Varoja voisi kaiketikin keskittää
suurien sairausryhmien, kuten diabeteksen hoitoon? Antaa niiden muutamien
kärsiä, kun niitä on niin kovin vähän.
Lisäksi sopii kysyä, että miksi lääkärikunta saisi
päättää siitä, mitä minä elämälläni teen? Jos sairaustilani on niin vakava ja
ahdistava, että haluan kuolla, niin ei ole oikein, että joutuisin jäämään
jonkin ammattikillan armoille. Siis saman ammattikunnan, joka antoi 60 vuotta
sitten mielisairaiden nääntyä, joka uskoi aikoinaan lobotomiaan ja joka halusi
1980-luvun alussa pakkoeristää AIDS-potilaat. Totta on kyllä se, että
kuolinavun antajaksi sopii vain lääkäri. Ihminen on siten rakennettu, että
itsensä surmaaminen ei ole aivan yksinkertainen asia. Monet epäonnistuneet
tapaukset ovat vieneet yrittäjänsä vain kurjempaan tilanteeseen. Lääkärillä on
toki oikeus kieltäytyäkin. Onhan lääkärikunnassa jehovantodistajiakin, joille
verensiirrot ovat vastenmielisiä. Oletettavaa kuitenkin on, että avuliaita
lääkäreitä löytyy. Tämä ilmenee niin gallupeista kuin tilastoistakin. Ei
lääkäreitä sovi yleistää, mutta ei asettaa jalustallekaan.
Exitus ry toimii jäsenjärjestönä Suomen Potilasliitossa,
jossa se osaltaan työskentelee potilaiden oikeuksien ja hyvän hoidon oikeuden
puolesta. Se, että maahan saataisiin jonakin päivänä laki kuolinavusta ei ole
millään tavalla vastakohtana sille, että ihmisiä hoidettaisiin parhaalla
mahdollisella tavalla myös saattovaiheessa. Ihmisellä on kuitenkin kiistämätön
oikeutensa myös kuolemaan. Keneltäkään ei saa viedä elämää vastoin tahtoa,
mutta kukaan ei voi eikä saa pakottaa toista elämäänkään, jos se elämä tuntuu
mahdottomalta ja sietämättömältä.
Kukaan ei voi velvoittaa toista elämään oman
uskonnollisen näkemyksensä mukaan. Tämä koskee myös oikeutta päättää elämänsä.
Kuolinavun evääminen sitä haluavalta potilaalta uskonnollisella perusteella on
yhtä epäeettistä kuin pakottaa juutalainen taikka islamilainen kuoleva ottamaan
viimeinen voitelu taikka ehtoollinen. Samoin on julmuutta neuvoa kuolemaa
kaipaavaa näännyttämään itsensä vaikkapa janoon.
Suomeen perustettiin krematorioyhdistys vuonna 1889.
Ensimmäinen krematorio saatiin Helsinkiin vasta 1925. Vuoteen 1964 se oli maan
ainoa. Vastustusta oli paljon. Polttohautausta pidettiin epäkristillisenä,
pakanain rituaalina. Pelättiin, että sen avulla peitellään rikoksia. Pelättiin,
että myös niitä vainajia aletaan polttaa, jotka eivät polttohautausta
hyväksyneet.
Eipä ole Suomi paljoa ajan saatossa muuttunut. Selkeää
lakia kuolinavusta tarvitaan. Lain puuttuminen on eettinen, moraalinen ja
humaani epäkohta. Lain puuttuminen tuo enemmän ongelmia ja
tulkinnanvaraisuuksia kuin jos laki olisi olemassa. Kuolinapu on oikeus, jota
eivät saa ammattikillat sen paremmin kuin uskonlahkot annostella.
Sitä paitsi, meidänhän kuuluu lain mukaan jokaisen
tarpeen niin vaatiessa kuolla ja surmata kodin, kirkon ja isänmaan puolesta.
Miksi emme saisi kuolla omasta halustamme, jos oma tilanteemme niin vaikea ja
toivoton olisi? Kuka ja millä auktoriteetilla sen perusoikeuden voi meiltä
kieltää?
Jaakko
Ojanne, kirjoittaja on Suomen eutanasiayhdistys Exituksen puheenjohtaja
www.exitus.fi
Helsingin Sanomissa 2.10.2005
Kuka hallitsee elämäämme - kuka annostelee kuolemaamme?
Exitus ry, tai kansan suussa Suomen eutanasiayhdistys, on
jo hiukan yli kymmenen vuoden ajan koettanut saada maahamme aikaan lakia, joka
mahdollistaisi aktiivisen kuolinavun saamisen sitä haluaville. Toistaiseksi
lakia ei ole voimaan saatu. Sen sijaan valistustyön tulokset näkyvät: suurin
osa suomalaisista kannattaa tällaista lakia. Aika ajoin teetetyissä
mielipidemittauksissa asia on ollut aivan selvä.
Esimerkiksi Elisan/Kolumbuksen kotisivujen jokunen vuosi
sitten tekemä mielipidetiedustelu oli seuraava:
”Pitäisikö eutanasia
laillistaa? Suomessa ei virallisesti
hyväksytä eutanasiaa. Exitus ry ajaa kuolinavun laillistamista. Yhdistyksen
mukaan eutanasiaa voisivat tarvita esim. vaikeaa neurologista sairautta
potevat. Millaisia tuntemuksia aihe sinussa herättää - pitäisikö eutanasia
laillistaa?”
Vastanneita 3 836,
joista 81% kannatti eutanasian sallimista ja 19 % oli vastaan.
Eri sanomalehtien viime aikaiset kyselyt ovat tuoneet
vieläkin suurempia kannatuslukuja. Ja yleensä ottaen eutanasialakia on aina
kannatettu selkeällä enemmistöllä.
Aivan kokonaan Exitus ei toki voi tästä kunniaa ottaa,
sillä kehityssuunta on maailmanlaajuinen. Varsinainen laki on jo olemassa
Hollannissa ja Belgiassa. Lisäksi eräänlainen avustettu itsemurha on
mahdollinen USA:ssa, Oregonin osavaltiossa sekä eräin edellytyksin Sveitsissä.
Työtä on tehty yli kymmenen vuotta, mutta esimerkiksi
USA:ssa työtä saman asian eteen on tehty jo seitsemän vuosikymmentä. Vastassa
ovat vahvat voimat: pelko ja vääristynyt uskonnollisuus.
Vääristyneeksi uskonnollisuudeksi katson sellaisen
kovasydämisyyden, joka haluaa alistaa toisia, vastoin näiden tahtoa, toimimaan
omien oppiensa mukaan.
Oikeus päättää omasta elämästään ja sen lopettamisesta
kuuluu jokaiselle yksilölle itselleen ilman yhtään varausta.
Jos joku parantumattomasti sairas ja kärsivä ihminen
vakaasti ja omasta tahdostaan vaatii kuolinapua, mutta ei kykene tässä asiassa
itse itseään tässä auttamaan, on hänelle tätä apua voitava antaa. Jokaisella on
oikeus hallita omaa elämäänsä, myös sen lopettamisen osalta.
Lähes
saavutettu tavoite
Muuan merkittävä virstanpylväs saavutettiin, kun Suomen
lainsäädäntöön saatiin maininta hoitotahdosta. On puhuttu myöskin
hoitotestamentista. Kysymyksessä on asiapaperi, jonka allekirjoittanut kieltää
esimerkiksi vakavan onnettomuuden kohdattua elämäänsä ylläpitävät toimenpiteet,
mikäli toipumisesta ei ole toiveita. Asiakirja allekirjoitetaan ja sen
vahvistaa kaksi todistajaa, jotka eivät saa olla sukulaisia.
Hyvin pelkistetysti voidaan sanoa, että tällaisella
tahdonilmauksella huolehditaan siitä, että ei vaikkapa kohtalokkaan
onnettomuuden jälkeen jää elämään ”kasvina” koneiden varassa.
Hoitotahdon kirjaaminen lakiin oli suuri saavutus.
Järjestelmän ongelma on kuitenkin se, että sen paremmin lain säätäjät kuin
potilaiden oikeusturvakeskuskaan ei tajunnut, taikka ymmärtänyt, että nämä
asiakirjat tulisi virallisesti rekisteröidä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä,
että hoitotahto on nyt toimitettava jokaiseen mahdolliseen sairaalaan, jossa on
saanut hoitoa, ja pidettävä vielä varmuuden vuoksi aina mukanakin. Mikäli
asiakirja on kotona huolellisesti arkistossa, saattaa olla, että se
löydetäänkin vasta siinä vaiheessa, kun perunkirjoituksia ryhdytään tekemään.
Silloin se on jo asiakirjan allekirjoittajan kannalta myöhäistä.
Rekisteri helpottaisi lääkärien ja viranomaisten työtä ja
takaisi sen, että mahdollisesti eri kannalla olevat omaiset eivät pääsisi
vaikuttamaan asioiden kulkuun.
Rekisteröityjä hoitotahtoja voitaisiin myös päivittää.
Onhan myös mahdollista, että joku haluaisi poistaa tekemänsä asiakirjan.
Rekisterin puuttuminen aiheuttaa tässäkin mielessä ongelmia.
Hoitotahtojen viranomaisrekisteri on Exituksen toinen
suuri päämäärä.
Kahdeksan
teesiä kuolinavun puolesta
On ehkä selvyyden vuoksi sanottava, että eutanasia ei ole
mikään elämän päätepisteessä oleva suoranainen tavoite. Jokainen meistä haluaa
elää, ja mieluiten mahdollisimman pitkään. Sekin on osa totuutta, että monet
saattohoidossakin olevista potilaista haluaisivat koettaa elää; vielä hetken
ainakin.
Osalle elämän lahja muuttuu kuitenkin sietämättömäksi
taakaksi. Tätä tilannetta varten on oltava mahdollisuus tehdä valintoja. Jos
valinta on kuolinapu, niin on eettisesti väärin se häneltä kieltää.
Esitän seuraavat kahdeksan teesiä itse kunkin
harkittavaksi:
1.
Ihmisellä on oltava oikeus päättää itse omasta elämästään.
Ihmisellä on kiistämätön oikeus päättää ja hallita omaa elämäänsä koskevia
asioita. Jos hän ei kärsimyksiensä ja fyysisen avuttomuutensa vuoksi pysty
kuolemaa itse saavuttamaan, mutta selvästi sitä tahtoo, on häntä autettava.
Tätä ei kukaan voi häneltä omien näkemystensä taikka uskontonsa perusteella
kieltää.
2. Aktiivinen kuolinapu sitä vaativalle on
laupeutta. Nykyinen lääkärietiikka sallii potilaan kieltäytyvän
lääkkeistä, juomasta ja ruoasta, mutta ei salli aktiivista kuolinapua tai edes
anna nautittavaksi sellaisia lääkeaineita, joiden avulla elämä päättyisi.
Potilaan siis sallitaan näännyttää itsensä vaikkapa janoon. Se ei ole
eettisesti oikein. Se on sydämettömyyttä ja julmuutta pahimmillaan.
3.
Eutanasialaki kunnioittaa yksilön elämää. Lain puuttuminen luo
suurta epävarmuutta ja pelkoa. Jos potilas tietää sairastavansa vaikkapa
jotakin hivuttavaa ja parantumatonta sairautta, hän väistämättä askaroi sillä
visiolla, että hän joutuu avuttomaan tilaan. Kun toivoa kuolinavusta ei ole
olemassa, saattaa potilas toimia silloin, kun se vielä on mahdollista. Hän
hirttäytyy niin kauan, kun pystyy kiipeämään jakkaralle, ampuu itsensä kun
vielä voi koukistaa sormensa ja asettaa aseen piipun suuhunsa tai nielee
tappavat lääkkeet, kun vielä kykenee nielemään.
Tietoisuus siitä, että kuolinapua annetaan, jos sitä
pyytää, kunnioittaa potilaan elämää. Kun valinnan mahdollisuus on olemassa, hän
saattaakin elää elämänsä niin sanottuun luonnolliseen päätepisteeseen saakka.
Eutanasialaki siis käytännössä ehkäisee itsemurhia sen sijaan, että aiheuttaisi
jonkinlaisen ”muodin” tai ”ryntäyksen”.
4.
Eutanasialaki takaa laillisuuden säilymisen. Tällä hetkellä
itsemurhassa avustaminen ei ole laitonta, mutta vaikkapa injektioneulalla
annettu tappavan lääkeaineen annosteleminen sairaalassa on murha. Itsemurhassa avustaminen
on käsitteenäkin jo mahdoton. Sellaisen asian määritteleminen on jokseenkin
hämärä tehtävä.
Eutanasialain puute kuvastaa pikemminkin haluttomuutta
saattaa hankala asia lailliseen järjestykseen, kuin halua estää eutanasialain
soveltamisesta johtuvia ongelmia. Lyhyesti: nyt eletään laittomuuden tilassa.
5.
Eutanasialaki selkeyttää lääkärin asemaa. Väitetään, että
eutanasialaki aiheuttaisi lääkäreille ongelmia ja eettisiä paineita. Näin
väittävät unohtavat kokonaan, että lain puuttuminen aiheuttaa joskus peräti
kestämättömiä tilanteita. Lääkärit joutuvat seuraamaan tuskaisten ja kuolevien
potilaiden kamppailua ilman toivetta kuoleman tuomasta vapahduksesta. Jos
potilas valitsee itsensä näännyttämisen tien, on tapahtuma yhtä julmaa näytöstä
kuin kuolemantuomion täytäntöönpano. Pääasiassa lääkärit tietysti helpottavat
potilaiden olotilaa lääkityksellä, mutta sitä ei saa antaa tappavaa määrää,
jotta ei joudu syytteeseen. Lääkäri saa siis toimia paitsi erittäin raskaassa
tilanteessa, myös hyvin heikolla pohjalla.
Selvää tietysti on, että lailla ei myöskään pakoteta
lääkäriä toimimaan vastoin vakaumustaan. Eihän esimerkiksi jehovantodistaja
suorita verensiirtoja, vaan toimenpiteen suorittaa toinen lääkäri.
6.
Uskonto ei ole kuolinavun esteenä. Eutanasialakia tyrmätään usein
uskonnollisislla perusteilla. Tämäkin on harhaista, sillä jokainen maailman
valtauskonto edellyttää itsensä uhraamista, ja sikäli suoranaista itsemurhaa
tietyissä olosuhteissa. Raamatun kuuluisin itsemurhan tekijä lienee muuten
sokaistu Simson, joka voimansa takaisin saatuaan sortaa vihollisen palatsin
suuret pylväät itsensä ja orjuuttajiensa niskaan.
Selvittämättä on oikeastaan sekin, missä vaiheessa
kärsimyksen jalostavasta vaiheesta siirrytään sille turmion tuottavalle
puolelle? Väinö Linnan ”Tuntemattomassa
sotilaassa” taisteluista kauhistunut sotamies Riitaoja kertoo peloissaan
haavoittuneesta, joka huusi ensin Jeesusta ja sitten Perkelettä. Linna kuvasi
kohtauksessa huomaamattaan koko eutanasiakysymyksen uskonnollisen
problematiikan: joutuuko haavoittunut nyt kiroilunsa takia helvettiin vai
pääseekö hän noin ”hienosti” kärsien taivaaseen? Myöhemminhän karski sotilas
Lehto ampuu itsensä vakavasti haavoittuneena. Tekikö hänkin sitten väärin ja
joutuuko helvettiin?
Eikö ole kohtuutonta mennä väittämään, että taivaaseen
pääsee kärsimällä itsensä järjiltään, mutta se pääsy evätään, jos kuolee omasta
tahdostaan ja rauhallisesti?
7. On ristiriitaista kieltää täysivaltaista
ihmistä saamasta kuolinapua, mutta velvoittaa hänet lailla tappamaan tai
uhrautumaan sotatilassa. Perustuslakimme asettaa jokaiselle velvoitteen
asettamaan oma terveys ja elämä vaaralle alttiiksi maata puolustettaessa. Tässä
ei ole mitään eettistä ongelmaa. Sen sijaan lain säätäjille on vaikeaa suoda yksilölle
oikeutta saada kuolinapuapua.
8.
Eutanasialain kieltäminen heijastaa halua kieltää elämän rajallisuus.
Eutanasialain säätää aikanaan Suomen eduskunta. Kysymyksessä on poliittinen
päätös, joka tapahtuu normaalissa lainsäätämisjärjestyksessä. Se edellyttää
poliittista rohkeutta, koska eutanasialaki merkitsee samalla elämän päättymisen
hyväksymistä. Pitkään yhteiskuntamme ja trendikäs elämänmenomme on lakaissut
kuoleman maton alle, kieltänyt sen olemassaolon.
Poliittisilta päättäjiltämme edellytetään realismia
hyväksyä se, että jossakin vaiheessa elämä päättyy ja yksilöllä on oltava
mahdollisuus saada apua myös kuolemisessa, jos hän niin haluaa.
Päättäjillämme on oltava myös sen verran inhimillisyyttä,
että he ymmärtävät, että joskus ja joissakin tapauksissa se on kaikkein
armeliain tapa toimia.
Jaakko
Ojanne, Exitus ry:n puheenjohtaja
Puhelin: 041-461 6886
S-posti: jaakko.ojanne@welho.com
Dignitas - Inhimillinen elämä - inhimillinen kuolema
Sveitsin Dignitas-yhdistyksen perusti vuonna 1998
lakimies Ludwig A. Minelli
tarkoituksena turvata yhdistyksen jäsenille inhimillinen
elämä ja inhimillinen kuolema.
Dignitas laatii laillisia hoitotahtoja, antaa
terminaalihoitoa ja antaa apua itsemurhassa. Yhdistys antaa myös lakiapua
silloin kun jäsen kiistelee lääkärinsä, sairaalan tai hoitolaitoksen kanssa.
Dignitas'in toiminta perustuu Sveitsin rikoslain 115.
artiklaan, jonka mukaan on lainvastaista antaa apua itsemurhassa, jos avun
antaja saa siitä taloudellista etuutta.
Toisin kuin muut samanlaiset yhdistykset Sveitsissä,
Dignitas hyväksyy myös ulkomaisia jäseniä.
"Eettisesti
katsottuna tätä työtä ei voi rajoittaa vain Sveitsin rajojen sisälle. Jos
ihminen on hukkumassa häneltä ei ennen pelastustoimia kysytä onko hän Sveitsin
kansalainen", Minelli kertoo.
Kaikki jäsenet, joilla on toivottomia ja kestämättömiä
kärsimyksiä ja jotka toivovat voivansa päättää elämänsä, ovat oikeutettuja
saamaan apua.
Dignitaksella on tällä hetkellä 1500 jäsentä. Yhdistyksen
ammattitaitoinen henkilökunta keskustelee useita kertoja potilaan kanssa
varmistuakseen, että kaikki muodolliset ja lailliset ehdot avustettuun
itsemurhaan täytetään.
Reseptilääkitys itsemurhaa varten täytyy saada
laillistetulta lääkäriltä. Tämä ei Sveitsissä ole probleema koska enemmistö
lääkäreistä on yhteistyöhaluista. Jos kuitenkaan tämä ei ole mahdollista,
Dignitas hankkii tarvittavan lääkkeen. Käytetty lääke on nopeavaikutteinen
barbituraatti. Muutamassa minuutissa
potilas vaipuu uneen, kuolema seuraa tuskattomasti ja
rauhallisesti. Kuoleman jälkeen Dignitas informoi poliisia.
Todistamisvaatimusten takia pitää Dignitaksen henkilökuntaan kuuluvan lisäksi
paikalla olla kaksi muuta henkilöä. Dignitas toimii mieluiten potilaan kotona,
jossa perheenjäsenet ja ystävät voivat olla läsnä. Ulkomaisia jäseniä varten
yhdistyksellä on kodinomaisesti sisustettu huoneisto, jossa avustettu itsemurha
voi tapahtua.
Jäsenmaksu on ollut noin 18 euroa vuodessa. Suuremmat
avustukset ovat hyvin tervetulleita.
Yhteystiedot:
Dignitas
Postfach 9
CH-8127 Forch, Swtzerland
Internet: www.dignitas.ch
e-mail: dignitas@dignitas.ch
Motto:
"Mielestäni
on häpeällistä, että potilaat vaikeassa tilanteessaan joutuvat jättämään
maansa, kotinsa, perheensä ja ystävänsä kuollakseen ulkomailla. Se on
surullista mutta yhdistyksemme voi toimia vain Sveitsin alueella."
-
Minelli
Mikä hoitotahto ja miksi
se kannattaa tehdä
Hoitotahdolla potilas
suullisesti, tai kirjallisesti etukäteen kaiken varalle, ilmoittaa miten hän
haluaa itseään hoidettavan, vakavan ja ennusteeltaan toivottoman sairauden
kohdatessa. Vuoden 1993
potilaslain 6 pykälä suo potilaalle tämän itsemääräämisoikeuden ja velvoittaa asianomaisia
viranomaisia tätä tahtoa noudattamaan (huomioitava myös potilaslain 8
§)
*****
Ote potilaslain 6 §:stä
Potilaan itsemääräämisoikeus
Potilasta on hoidettava
yhteisymmärryksessä hänen kanssaan.
Jos potilas kieltäytyy
tietystä hoidosta tai hoitotoimenpiteestä, häntä on mahdollisuuksien mukaan
hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan lääketieteellisesti hyväksytyllä
tavalla.
Potilaslain 8 §
Kiireellinen hoito
Potilaalle on annettava
hänen henkeään ja terveyttään uhkaavan vaaran torjumiseksi tarpeellinen hoito,
vaikka potilaan tahdosta ei tajuttomuuden tai muun syyn vuoksi voi saada
selvitystä.
Jos potilas on
aikaisemmin vakaasti ja pätevästi ilmaissut hoitoa koskevan tahtonsa,
potilaalle ei kuitenkaan saa antaa sellaista hoitoa, joka on vastoin hänen
tahtoaan.
******
Vakavaa, pahenevaa,
prognoosiltaan toivotonta sairautta
potevan henkilön elämän
keinotekoinen ylläpitäminen ja jatkaminen, hengityskoneen, sydämen tahdistajan,
perfuusion ja letkuruokinnan ym. varassa, on nykyajan
tekniikalla mahdollista hyvinkin pitkälle. Silloin kun se ei enää ole
armeliasta, potilasta auttavaa,
vaan käytännössä ylläpitää
ja jatkaa kärsimyksen
tasoa ja kestoa, joskus
kuukausia, joskus vuosia, joskus vuosikymmeniä,
se muuttuu
epäinhimilliseksi ja julmaksi
niin potilaalle kuin omaisille.
Välttääkseen tähän
tilanteeseen joutumista jokainen voi kirjallisella hoitotahdolla selvästi
ilmoittaa ne olosuhteet jossa hän
vastustaa omaan henkilöönsä kohdistuvaa
elvyttämistä, elämän
keinotekoista ylläpitämistä ja
pidentämistä, ja millä tavalla* hän toivoo
elämänsä loppuvan.
Potilaalle itselleen,
hänen omaisilleen, ja hoitaville ja valvoville viranomaisille selkeä
kannanotto ja tahto olisi vaikealle ratkaisunteolle tärkeä tuki ja ohjenuora..
Tulevaisuuttaan ei kukaan
tiedä. Periaatteessa kuka tahansa
voi milloin tahansa kuolla, vakavasti loukkaantua,
vakavasti sairastua. Yllä olevaan
tilanteeseen joutumisen riski on siis
käytännössä olemassa iästä riippumatta.
Hoitotahdon tekeminen olisi
siksi viisasta harkita
kenen vain hyvissä ajoin, takeena
siitä että tulee kuulluksi -
ilmaisukyvyttömänäkin.
Oman hoitotahdon voi
jokainen muotoilla itse. Sen pitää olla
harkittu, asiallinen ja selkeä. Ollakseen pätevä sen tulee olla päivätty, hoitotahdon tekijän allekirjoittama, ja kahden jäävittömän
todistajan allekirjoittama.
Omaiset ja sukulaiset eivät
kelpaa todistajiksi.
ps. * kohta viittaa siihen toivomukseen ettei itse
kuoleminen olisi tuskallista: ”en toivo
tukehtumiskuolemaa (poiskytkeminen hengityskoneesta), en toivo näännyttämistä ilman ruokaa ja nesteitä (kestäen viikkoja), vaan toivon sen
kaltaista kuolemaa joka olisi
miellyttävä, nopea, armelias. Tässä
yhteydessä voisi hakea lain hyväksymistä muutamalle
eutanasiaan soveltuville
pakettiratkaisuille jotka täyttävät yhteiskunnan
vaatimukset (väärinkäytön poissulkeminen, valvonnan ja onnistumisen takaaminen, suorittajalle selkeät ohjeet jne.)
